Lopulta Penningissä

Ei onneksi tullut sitä Forecan lupaamaa pakkasta ja pääsin Penninkiin. Lunta oli tullut sitten joulun välipäivien ihan riittävästi. Kahlasin lumikengissä yli puolimetrisessä hangessa puuskuttaen mökille. Minäkö pumppuvikainen ja huonojalkainen? Hah!  Kelin hankaluudesta kertoo sekin, että koirani Fluffy seurasi takanani poljettua jälkeä eikä yrittänytkään mennä edeltä.

Mökki häämöttää umpihangen takana

Hiljaisuus. Ihana asia! Sitä ei tiedä, ennenkuin sen itse kokee . Olet oikeasti In the middle of nowhere ja kuuntelet; ei hiiren hyppyäkään kuulu. Nautin sydämeni pohjasta saakka. Olenkohan tullut hulluksi vai pyrinkö erakoksi? No; ilman Fluffya en kuitenkaan haluaisi olla. Sille voi puhella eikä se pistä vastaan. Saan kuunnella omaa ääntäni. Hoitajani Jaana ei voinut olla ostamatta näkemäänsä paitaa minulle. Sen rinnassa lukee suunnilleen seuraavasti: Puhun itsekseni koska on kiva kuunnella järkipuhetta! Niin varmaan?

Vain jäljet lumessa

Suunnittelin kulkevani metsässä ja jopa yrittäväni jänisjahtia Fluffyn kanssa. Unohda koko juttu! Ei tuolla kukaan halua kahlata, kun ei koirakaan. Siispä keskityn romskujen lukuun ja nautin yksinäisyydestä.


Soitin Aatokselle. Kertoi taas siitä Suomen metsien raiskaajan uudesta kuviosta. Oli ostanut taas yhden palstan ja pistänyt aukoksi viisi hehtaaria. Kun pinoa mittasi niin totesi, ettei paljoa saanut. Tuli taas yksi aukko lisää Suomen niemelle. Voi helvetin  helvetti! Eikö kukaan saa näitä metsien tuhoajia kuriin? Olisi kirveellä töitä ja ihan muualla kuin metsässä!