Viikonloppua odotellessa

Viime viikonloppu Penningissä oli mieleenpainuva monestakin syystä. Umpihankikävelyä lumikengillä, puhelimet mykkiä; hätä ja huoli joillakin. Itsellä ei mitään hätää. Mutta joku varmennustapa pitää ottaa käyttöön.

Mietin siellä yksin ollessani hankien keskellä erästä miestä , jonka tapasin Toskal-järvellä hirmuisessa myrskyssä parikymmentä vuotta sitten. Itse olin saanut kalakaverini onnellisesti lentokoneeseen. Hänellä oli sydäninfarkti, enkä tiennyt, selvisikö hengissä Muonioon sairaalaan.. En päässyt koneeseen, koska sohjossa kone ei olisi päässyt ilmaan. Jäin yksin tunturiin yli 50 km lähimmästä tiestä ja pohjoismyrsky repi yön aikana telttani tuusannuuskaksi. Kannoin isoja kiviä sen päälle ja ryömin sinne alle makkarin sisään makaamaan. Ei tullut uni silmään koko yönä.

Kun myrsky vähän hellitti, luokseni hiihti yli 60-vuotias mies. Opettaja. Oli hiihtänyt Kilpisjärveltä  tuntureiden ja laaksojen kautta. Yksin. Kysyin, etteikö pelota, jos jotain sattuisi. "Mitä hätää tässä maailmassa olisi; jos kuolen niin kuolen. Se olisi kohtaloni."  Jutteli aikansa ja keitti teetä trangialla. Lähti sitten hiihtelemään Pitsukselle. Siinä oppimista.Mitäpä hätää tässä maailmassa?

Lähden taas Penninkiin torstaina. Yksin. Tai siis kahden koiran kanssa. Jotenkin erakkona olo viehättää. En kaipaa seuraa; ainakaan nyt, kun töissä on niin kiirettä. Haluan rauhoittua ja lukea.
Pyysin kylläkin Aria auraamaan tien. Ei tuntunut kuitenkaan niin hauskalta kahlata umpihankea, vaikka olihan siinä jotain hohtoa. Pääsen paremmin autolla katsomaan Linkonevaa ja keittelemään kahvia laavulle. Tie etelästä on aurattu, koska vievät sieltä Metsähallituksen harvennushakkuun puut pois. Lupaa auringon paistetta ja sopivaa pakkasta viikonlopuksi. Olisipa niin!