Toskalin reissu

Kerroin tuossa aiemmin Toskaljärven reissusta. Pyydettiin kirjoittamaan tarkemmin koko juttu.

Aikaa siitä on lähemmäs 20 vuotta. Me kävimme Unton kanssa Toskalilla vuosia joka kevät. Aina vain siirsimme myöhemmäksi keväällä menoa, koska järvi on jäässä aina juhannusviikolle saakka. Lähes pyöreä järvi n.50 km hiihtäen Kilpisjärveltä itään. Järven eteläpäässä on pieni saari, joka sulaa aikaisemmin kuin järven rannat.
Järvi on täynnä rautua; isoimmat mitä saimme painoi yli kilon.

Tällä kyseisellä reissulla oli mukana Unton 15-vuotias poika Heikki. Kevät oli aikaisessa ja Toskal aivan sohjoinen.Kolmekymmentä senttiä sohjoa. Kolmantena päivänä Unto sai infarktin. Heikki lähti hiihtämään viiden kilometrin päässä sijaitsevalle eräkämpälle soittamaan lentokonetta. Kämpän seinässä tiedettiin olevan erämaapuhelin. Ei silloin eikä varmaan nytkään kuulu kännykkä Toskalilla. Minä jäin Unton luokse.

Kun Heikki pääsi kämpälle, totesi, että puhelin oli rikki. Onneksi paikalle tuli juuri silloin kaksi rajavartijaa omalle kämpälleen ja heillä oli kämpässä toimiva puhelin. Tilasivat lentokoneen ja lähtivät tuomaan Heikkiä takaisin Toskalille. Lentokone tuli samaan aikaan, kun Heikki ja rajamiehetkin.
Järvi oli niin sohjoinen, että kun kone laskeutui järven toiseen päähän, se ei päässyt tulemaan saaren rantaan. Jouduimme vetämään Unton kelkan reen kanssa kilometrin päässä odottavaan lentokoneeseen.Onneksi meitä oli neljä miestä siinä sohjossa vetämään rekeä.

Koneen kuski totesi, ettei mukaan pääse kuin Unto ja  Heikki, koska koneella on vaikeuksia päästä ilmaan siinä sohjossa. Sovittiin, että minä jään saarelle ja kone hakee minut seuraavana päivänä pois.
Kone pääsi vaivoin ilmaan ja Muoniosta lähti ambulanssi kohti Kilpisjärveä ja Unto ja Heikki taksilla kohti Muoniota. Unto oli tajuissaan aina siihen asti, kun ambulanssi tuli vastaan. Meni tajuttomaksi , mutta onneksi vasta tässä vaiheessa. Unto selvisi henkiin, kiitos liuotushoidon ja kalastaa vielä tänäkin päivänä.

Jäin siis yksin "In the middle of nowhere". Tietämättä, miten Unton kävi. Ei kännykkää, ei läppäriä, ei kelloa. Kaukana muu maailma. No tykkään olla yksin, kuten nytkin täällä Penningissä, mutta silloin tunsin todella olevani YKSIN. Autio, kivikkoinen saari. 40 metriä  halkaisijaltaan. Ympärillä sohjoinen järvi, jonka ympärillä korkeat tunturit. Teltta siinä korkeimmalla kumpareella. Ilta hämärtyi ja myrsky nousi. Se alkoi tuulla pohjoisesta pitkin kurua. Tuuli yltyi ja yltyi. Keräsin isoja kiviä teltan päälle. Teltan kaaret menivät aivan lyttyyn.Ei auttanut kuin ryömiä teltan sisälle, joka oli ihan maata myöten. Silti tuntui, että lähden lentoon.

Täytyy sanoa, etten ole vieläkään oikein toipunut tuosta yöstä. Kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Olet yksin, et tiedä kuinka Unton kävi. Et voi lähteä minnekään, koska sovimme, että minut noudetaan täältä. Kylmässä teltassa talvimyrskyssä.Et voi keittää mitään lämmintä, koska teltta on kasassa.Vain olet ja hytiset. Odotat myrskyn laantumista. Oli tosi pitkä yö.

Seuraavana päivänä myrsky hiukan hellitti ja silloin luokseni hiihti tuo aiemmin kertomani vanha opettaja. Ihan yksin. Vaelteli tunturissa eikä peljännyt mitään. Eihän valmiissa maailmassa tarvitse pelätä. Vai tarvitseeko?
Söi ja joi ja lähti kohti Pitsusjärveä.Olisi tehnyt mieli pyytää jäämään. Oli orpo olo. Tuuli niin paljon, että tiesin, ettei kone tulisi noutamaan. Mietin, että montako päivää täällä pitäisi odotella.Telttaa en saanut pystyyn ja suunnittelin jo sen siirtoa järven rannalle lumikuoppaan. Iltapäivällä saapuivat noutajat. Tulivat kahdella kelkalla. Herjasivat telttapaikkaa, että kas kun et löytänyt mitään vielä tuulisempaa paikkaa? Oli todella helpottava tunne. Pääsin pois.Untosta ei tiedetty siinäkään vaiheessa vielä mitään.

Kelkkakyyti kesti useita tunteja. Makasin reessä tavaroiden päällä.Ryskytti ja tuuli.Ajoin Muonioon ja siellähän Unto makasi sairaalassa. Ihan hyvässä kunnossa.Heikki oli nukkunut myös sairaalassa ja olimme yhden yön vielä Muoniossa hotellissa. Ajoimme Heikin kanssa etelään ja Unto tuli viikon kuluttua perässä.

Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa! Ehkä. Olenko vahvempi ihminen? Yksin ainakin osaan olla ja monesti, kuten nytkin , hakeudun yksinäisyyteen. Omiin ajatuksiin ja omaan rytmiin. Siellä Toskalilla myrsky määräsi rytmin.